Henkilötarinoita

Otamme mielellämme vastaan seuramme sivuille sopivaa ja sitä täydentävää materiaalia, jos sinulla on sellaista, ota yhteyttä sirpa.niskanen(at)pp.inet.fi tai lapinlahtiseura(at)gmail.com tai puh. 045 127 5057 Sirpa Niskanen 

 

Sisällysluettelo: 

 

A-I

• Anaski, Kuka oli Anaski
• Arseni, piispa
• Halonen Pekka, taidemaalari
• Hirvonen, Iisakki
  

J-N

• Järnefelt Eero, taidemaalari
• Kauppinen Kosti, jääkärikapteeni
• Kauppis-Heikki, Kuolinmökki Lapinlahdella
• Kekkonen Urho, Tuleva presidentti aloitti kansakoulun
  

O-Ö

• Paldanius, Aarne  
• Sutinen Aku  

A-I:

Anaski

Kirjoittaja: Leo Puurunen

Vanhat lapinlahtelaiset ovat kuulleet juttuja Anaskista. Kuka oli Anaski?


Anaski on todellakin ollut olemassa. Ananias Koponen oli kotoisin Kattaalankylältä eli nykykielellä Leppälahdelta. Hän oli savupirttien asukki, joka ei suostunut elämään uloslämpiävissä taloissa, koska ne hänen mielestään "haisivat ulolle". Omaisuutta ja perhettä hänellä ei ollut. Elantonsa hän hankki soitto- ja jutunkertomistaidoillaan. Anaski osasi myös povata, mikä toi hieman lisätienestiä. Hän toimitti monta hupaista hetkeä niiden rantamaiden asukkaille, joilla seuduin hän liikuskeli. Vaikka Anaskin elämäntavat eivät aina olleet mallikelpoisia, oli hän tervetullut melkein jokaiseen taloon ja mökkiin. Kertaakaan häntä ei vaadittu oikeuden eteen. Anaski itse selitti, ettei hän koskaan varasta itseään köyhemmiltä. Sopivan tilaisuuden tullen hän saattoi siirrellä hyvinvoipien liikoja tavaroita puutteellisten puolelle. Jos tavallisesti hyvintuottava kalaverkko oli joskus tyhjä, ehkäpä Anaski oli saattanut käydä kopistamassa verkon tyhjäksi. Tosin Anaski oli riittävän älykäs, ettei ottanut pois kaikkia kaloja.

Mottona voisi olla Anaskin omat sanat: "Harvoinpa minä valehtelen, vaikka en totta puhu milloinkaa, mutta tämä juttu ainakin on totta."

Muistitiedon mukaan Anaski asui jonkin aikaa myös Ulmansaaressa.


Tästä savolaisesta velmusta vääräleuasta on kirjailija Heikki Kauppinen eli Kauppis-Heikki kirjoittanut kokonaisen kirjan. Tarinakokoelma "Anaski" ilmestyi kirjapainosta v. 1911.
Valitettavasti kunnan kirjastossa ei ole Anaski-kirjaa. Iisalmen kirjastossa on varastossa
resuinen laitos.


Anaskin eräs kalajuttu on kopioitu Kotiseutukirjaan. Mutten olen sitä mieltä, että meidän kannattaisi nostaa Anaski unohduksen yöstä. Hänessä on aineksia vaikkapa elokuvaan asti.

Arseni, piispa

Kirjoittaja: Leo Puurunen

Ortodoksisen kirkon sanasto on meille luterilaisille hieman outo. Arkkimandriitta tarkoittaa lähinnä luostarin esimiestä, johtajaa, ehkäpä voisimme kutsua rovastiksi.

Harva lapinlahtelainen on päässyt television pääuutisiin, ainakaan myönteisessä mielessä. Mutta arkkimandriitta Arseni on päässyt. Myös Hermunen haastatteli Arsenia. Jopa antiikkia, antiikkia -ohjelma sai Arsenin vieraakseen.

Keväällä 2000 kerrottiin, että Arseni oli koonnut Pietari-teeman ympärille, Helsingin kulttuurivuoden ohjelman yhteyteen suuren ikoninäyttelyn: Iloitkaamme ja riemuitkaamme. Näyttely esitteli ikoniperinteen koko laajuudessaan. Vanhimmat ikonit olivat 1600-luvulta. Esillä oli myös Suistamon kirkon 1700-luvulta peräisin oleva ikonostaasi eli kuvaseinä. Kannattaa muistaa, että Suistamon evakot sijoitettiin pääosin Ylä-Savoon. Arseni on toimittanut näyttelyn yhteydessä kuvateoksen, joka esittelee ikonimaalauksen tyylivirtauksia.
Kuka tämä Arseni on?
Jorma Heikkinen syntyi Pajujärven Koivuharjussa Sirkka ja Antti Heikkisen kolmilapsisessa perheessä v. 1957. Antti oli kirvesmies. Sirkka-äiti o.s. Vatanen oli käynyt koulunsa Karvasalmessa. Perheen ohella hän hoiteli viittä lehmäänsä ja hevosta. Ritva Hurrin oppilaassa Jormassa virisi taiteellisia taipumuksia. Jorma maalasi kukkien ohella myös muotokuvan isästään. Lapinlahden kulttuurilautakunta osti Jorman naivistisen juoksija-taulun, joka sijoitettiin monitoimitalon takkahuoneen seinälle. Juoksua voi tulkita elämänjuoksuksi. Keskikoulun ja armeijan jälkeen Jorma kävi pappisseminaaria neljä vuotta Kuopiossa. Leningradin hengellisessä akatemiassa hän opiskeli kuusi vuotta. Viimeksi Jorma on opiskellut Kreikassa yli kolme vuotta. Tavoitteena on väitellä Joensuun yliopistossa tohtoriksi ikonimaalauksesta.
Miten luterilaisen perheen pojasta tuli ortodoksi? Keskustelut Pajujärven koulussa Herkko Tynnyrisen kanssa jäivät Jorman mielen sopukoihin. Syvimmän vaikutuksen lienee tehnyt tutustuminen Ina Collianderiin, kuvataiteilijaan.
Pappisvihkimyksen ohessa Jorma Heikkisestä tuli Arseni. Tämä novgorodilainen munkki perusti 1393 Konevitsan luostarin. Siellä on vieläkin hevoskivi, jonka äärellä pakanalliset karjalaiset uhrasivat vainajien hengille hevosen. Samaisen kiven päällä on nykyään kappeli, jota Arseni oli kunnostamassa syksyllä 2000.
Arsenin voi tavata Heinävedellä Uuden Valamon luostarissa.
Tiedot perustuvat sekä Arsenin että Arsenin äidin, Sirkka Heikkisen haastatteluun.
(Matti ja Liisa 24.8.2000 Arkkimandriitta Arseni – Töllötin 2007)
P. s.
Hänet vihittiin munkiksi ja munkkidiakoniksi Pietarissa 1985. Ohessa Jorma Heikkinen sai uudeksi nimekseen Arseni, pyhän Arseni Konevitsalaisen mukaan. Kirkolliskokous valitsi hänet 2004 ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi. Seuraavana vuonna hänet asetettiin virkaansa nimikkeellä Joensuun piispa. Hän on tunnettu ikonografian tuntija; Ikonikirja on hänen tekemänsä. Isä Arseni on ostanut Lapinlahden Pajujärveltä entisen koulunsa, entisen Pajujärven kansakoulun ja kunnostanut sen asunnokseen ja työtilakseen. Hän valmistelee lisensiaattitutkimusta Itä-Suomen yliopistoon - aiheenaan Laatokan Valamon kahden pääkirkon ikonostaasit. Mäntyrinteellä – entisen kansakoulun tiloissa – Arseni on järjestänyt lukuisia korkeatasoisia luentosarjoja. Lapinlahtelaiset ovat ylpeitä siitä, että pitäjässä asuu ortodoksinen piispa.





Halonen Pekka

Kirjoittaja: Leo Puurunen

Luin juuri neljän vuosikymmenen takaa rehtori Tauno Räisäsen kirjoittaman artikkelin Halosista. Tämä nerkoolainen teki elämäntyönsä Kuopion klassikassa historian opettajana ja rehtorina. Eläkevuosikseen hän palasi Nerkoon Tanulaan. Räisänen pohtii laajassa artikkelissaan, miten Haloset taiteilijoina ovat saaneet vaikutteita Lapinlahdelta.

Haloset ovat olleet sikiävää sorttia niin, että aniharva lapinlahtelainen tietää kuka kukin Halonen on. En edes minä. Mutta sukulaisuudet kyllä löytyvät kirjoista.

Pekan isä Olli Halonen joutui myymään Linnansalmen kotitilansa v. 1888 kauppias Lassi Kähköselle. Pian Olli muutti Akkalansaareen Ollinpihaan. Perheen ylläpitämiseksi isän oli kalastettava, maalattava ja harjoitettava puusepäntöitä. Mm. Kuopioon ulottuneilla ansiomatkoilla oli mukana myös Pekka Halonen.

Pekka tarjoutui tekemään alttaritaulun Lapinlahden kirkkoon. Hanke torjuttiin. Eemil Halonen, Pekan serkku, oli myös pyrkimässä taiteilijan uralle. Eemil kirjoitti Pekan sisarelle Lyytille seuraavaan humoristiseen tapaan: ”Pekka on puhunut monta kertaa, että olisi hauskaa jos kotiseutu olisi toisenlainen, jos se edes osoittaisi jonkinlaista janoa ja harrastusta korkeampiin henkisiin pyrintöihin ja oikeaan sivistykseen ja totuuden etsintään, niin siellähän sitä asuisikin ja voisihan niitä vielä neuvoa ja heille puhua kaikesta hyvästä, sekä kehoittaa tekemään ja oppimaan ja puhumaan kaikkea mikä voisi meidän henkisiä voimiamme ja tietojamme lisätä ja kasvattaa. Mutta, jos heille alkaa jotakin puhua sinne päinkään, niin on ne silloin tyytyväisiä, että on tok hyvä kun ei tee mieli mihinkään ja täällä Lapinlahdella on niin hyvä olla, onhan täällä leipee suoloo saanu ja vieläpänä piimääkin iliman niitäk joutavita höpötyksiä, eikähän tuota ou tarvinna kuleksia retkuilla ympäri moalimata leivän puutteessa. Olisit voa männyt sinnäi Kärkkäälään rengiks niin eijois ollu leivän puutetta, tahi jos oisit männykki Korhoselle reätälin oppiin, niin oispa ollukkii herrapäiviä, ois voa istunna ja juonna vehnäskahvia ja syönnä piimää ja sianlihhoo.”

Taidatkos selkeämmin sanoa? Käsi sydämelle: paljonko asenteet ovat muuttuneet sadassa vuodessa? Jäämme miettimään tätä siihen saakka, kunnes lopultakin saamme yhtenäisen esityksen, kokonaisen kirjan tästä meille niin tärkeästä Halosten koko suvusta. Tätä kirjaa kokoaa parhaillaan Minna Kettunen. Toivotamme onnea hankkeelle. Halosista puhutaan siellä täällä, mutta asiat ovat pirstaleina, kovin hajallaan. Vaikka meillä Halosten museosäätiö on toiminut pian neljännesvuosisadan, kokonaisesitys on puuttunut.

Hirvonen Iisakki

Kirjoittaja: Leo Puurunen

Kuka oli Iisakki Hirvonen?
Lapinlahden seurakunnan historiaa ei voi kirjoittaa ilman Hirvosia. Suvun täkäläinen kantaisä oli Iisakki Hirvonen. Tänne Keski-Suomen Laukaasta muuttanut kanttori. Hänestä on koottu kokonainen kirja Iisakin kirja, jota on vieläkin saatavana. Kotiseutuyhdistys kustansi kirjan painamisen jo vuonna 1980.


Iisakki tuli Lapinlahdelle v. 1864, kuusi vuotta aiemmin perustettuun seurakuntaan. Lapsia siunaantui aikamoinen liuta: Oskari, Augusta, Lyydia, Ruusa, Annukka, Elina ja Wiljami. Ruussa toimi siskonsa Anna Adelindan kanssa opettajana Tölvän koululla peräti kolmekymmentä vuotta. Lukkari havaittiin käyttökelpoiseksi ja monitaitoiseksi mieheksi. Kirkonmiehenä hänelle uskottiin pitäjänmakasiinin avaimet vuosikymmeniksi. Jopa kirkon viinikassa ja viinivarasto olivat hänen hoidossaan. Kunnan ja seurakunnan rajat olivat alun perin kovin hämärät. Kun Lapinlahden kunta perustettiin v. 1974, seurakunnan väki toimi keskeisissä tehtävissä. Toimipa Iisakki tehtävässä, jota nykyisin kutsuttaisiin kunnanhallituksen puheenjohtajaksi. Kansakoulun perustaminen vuonna 1881 oli suuressa määrin Iisakin ansiota.  Tämä harras kristitty ja taitava puhuja ehti avustaa kuopiolaisia sanomalehtiä Tapio, Savo ja Savo-Karjala paikallisena kirjeenvaihtajana.


Tunnetuin Iisakin ja Karoliinan lapsista oli Wiljami. Isän haaveet toteutuivat, kun pojasta tuli omaan pitäjään kirkkoherra vuosiksi 1930-51. Hyrynsalmen kirkkoherran Snellmanin tyttärestä Jennystä tuli Wiljamin puoliso. Näin ollen sukuun tuli kuuluisaa Snellman-verta läheltä itseään Juhani Vilhelmi Snellmania. Kauko Hirvonen, Wiljamin poika , ehti syntyä Hyrynsalmella, kunnes Kiuruveden ja Iisalmen kautta tuli takaisin Lapinlahdelle isänsä jälkeen kirkkoherraksi vuonna 1952. Kauko toimi sotilaspastorina Rukajärvellä jatkosodan aikana. Olihan siellä kokonainen Lapinlahden pataljoona elikkä toista tuhatta miestä.


Iisakista kerrotaan, että hän pystyi huolehtimaan kaikista kirkonmenoistakin. Jostain syystä lukkari oli kansan parissa suositumpi kuin papit. Ehkäpä papit koettiin liian korkeasti koulutetuiksi, joten lukkari pääsi lähemmäksi kansaa. Pitihän hän rippikoulua. Mikä onkaan herkullisempi jutun aihe kuin viina ja kirkonmiehet. Kerrottiin Iisakin käyneen kesken kirkonmenojen petäikössä ryypyllä. Harakka yllytti puusta: Ota yks, ota yks. Pian harakka yllytti lisää: Ota kaks, ota kaks. Koska entisaikaan pappien saarnat saattoivat kestää tuntikausia, tarvittiin unilukkareita herättelemään nukahtaneita. Oikealla kanttorilla taas oli aikaa piipahtaa Mykkälän kestikievarissa tupsluikkareilla eli näkäräisillä. Paluumatkalla talitintti säksätti: Ota kaks, ota kaks. Niinpä Iisakki sai aiheen pyörähtää takaisin Mykkälään Loviisa-emännän luo. Moista käskyä ei toki voinut vastustaa. Hyväntahtoisesti hymyillen kansa kertoi kaskuja Iisakista. Paljonko niissä on perää, on taas kokonaan eri asia. Kinkereillä Iisakilla oli tapana jakaa kirkon pullaa niille lapsille, jotka osasivat hyvin katekismusta. Harvinaisen taitava kansan opettaja.


Matti ja Liisa 1998 kesällä

J-N:

 

Järnefelt Eero

Kirjoittaja: Leo Puurunen 

 

Eero Järnefeltistä


Kauniit maisemat ovat aina innoittaneet ihmisiä, varsinkin kuvataiteilijoita. Ukko-Kolin Mäkrä-nimiseltä huipulta maisemia kuvasivat  Pekka Halonen, Eero Järnefelt ja Akseli Gallen-Kallela. Sieltä sai innoitusta säveltäjä Jean Sibelius. Juhani Aho imi sieltä vaikutteita, samaan aikaan kun  I.K.Inha otti valokuvia.
Kuopion läänin maaherra Järnefeltillä oli lahjakas perhe. Lapsista Armas oli säveltäjä, Kasparista kehkeytyi maalari, Arvid äityi kirjoittamaan, Eero kehittyi kultakauden johtavaksi muotokuvamaalariksi ja Aino-sisaresta tuli Jean Sibeliuksen puoliso, Ainolan emäntä.
Eero Järnefeltin hillitty luonteenlaatu ohjasi häntä perusteellisiin taideopintoihin. Pietarin taideakatemiassa hän oppi kunnioittamaan tiukkaa tekniikan hallintaa. Tuntuu joskus siltä, että nykytaiteilijat haluavat päästä nopeasti huipulle ilman kunnollista tekniikan hallintaa. Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan. Mutta jos värejä roiskitaan sinne tänne taiteellisen vapauden nimissä, niin ei ihme jos katsojat ovat ymmällään. Mistä johtuu, että kuvataiteen kultakautena 1880-luvulla osattiin tehdä ”parempaa” taidetta kuin nykyään? Ainakin työt ovat ”näköisiä”.
On Pekka Halosen ansiota, että Järnefelt tuli tekemään Kaski-tauluaan Väisälänmäelle. Järnefelt oli jo Kolilla seurannut kaskeamista. Muuruvedellä hän kuvasi savuilmiötä luonnossa. Aihetta taiteilija kypsytteli vuosikausia. Kaski-taulussa hän halusi antaa teokselleen jonkinlaista yleisempää sisältöä, tehdä siitä suomalaisen kaskenpolton monumentti. Ja siinä hän onnistui. Jotkut yrittivät liittää tauluun sosiaalista tendenssiä. Se taas ei ole ollut Järnefeltin tarkoitus: hän ei halua julistaa mitään. Hillitty, objektiivinen ja kultivoitu ovat niitä laatumääritteitä, jotka parhaiten sopivat Järnefeltin taiteilijankuvaan.
Joittenkin mielestä Lapinlahdella puhutaan liikaa Halosista ja Järnefeltistä. Mielestäni ei tarpeeksikaan. Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, kun teen parhaillaan lähtöä taulun kehystysliikkeeseen. Yksi kehystettävistä on Eero Järnefeltin 1891 Muuruvedellä maalaama Lehmisavu. Mielestäni lajissaan ylittämätön. Se tuo mieleen lapsuuden lehmisavut. Savun voi suorastaan tuntea nenässään. Onko joku pystynyt tekemään parempia töitä kuin Eero Järnefeltin Savolaisvene tai Pyykkiranta? Mielestäni ei, nekin ovat lajissaan ylittämättömiä.

Kauppinen Kosti, jääkärikapteeni

Kirjoittaja: Leo Puurunen


Historia kiinnostaa nuoria. Osasyynä tähän on se, että tietokonepelien joukkoon on tehty myös asiallisia juttuja. Sain äskettäin CD-ROM-trilogian Virtuaalijääkärit, mikä on audiovisuaalinen tietoseikkailu historiaan. Uudella tavalla nuoret saavat kokea, kuinka Suomesta tuli itsenäinen valtio. Keitä jääkärit olivat ja mitä he tekivät? Nuorimmat voivat seurata vuorovaikutteista sarjakuvalehteä. Voi myös osallistua muutamiin jääkärin koulutukseen kuuluneisiin tehtäviin eläytymällä jääkärialokkaan vaiheisiin kevättalvella 1916. Jääkärikorkeajännitykseen voi osallistua yrityksen ja erehdyksen kautta. Minulta meni yksi ilta jääkärien kanssa seikkaillessa.
Aika ensimmäisen maailmansodan aikana Suomessa oli levotonta. Monet nuoret halusivat tehdä jotakin isänmaan hyväksi. Mitä, sitä kukaan ei tiennyt. Tiedettiin, että maassa ei ollut armeijaa. Asepuvussa liikkuva oli venäläinen. Salaisia etappiteitä pitkin nuoret miehet menivät Ruotsin kautta Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Eräs nerkoolainen jäi santarmien haaviin ja matka Saksaan jäi yritykseksi.
Ainoastaan yksi lapinlahtelainen onnistui pääsemään Lockstedtiin lähelle Hampuria koulutukseen. Pajujärven entisen kestikievarin eli Vanhan-Kauppilan poika Kosti Kauppinen jätti keittiön pöydän päälle paperilapun, jossa hän kertoi lähtevänsä Saksaan. Äidin ei pitänyt huolehtia eikä pelätä, vaikka poika oli yöllä häipynyt. Kosti oli käynyt Kuopion lyseota muutaman vuoden. Myöhemmin hän 27-vuotiaana suoritti yksityisesti keskikoulun Haminassa. Osallistui saksalaisten rinnalla Riianlahden ja Aajoen taisteluihin.
Talvisodassa minun isäni komppanianpäällikön nimi oli kapteeni Kosti Kauppinen. Pieni, pyylevähkö, karhakka mies, joka ei pelännyt mitään. Kerrottiin, että Kostilla oli ollut jopa majurin natsat. Mutta viinapäissään hän sattui vetelemään turpiin ylempiään. Näin natsat putosivat taas kapteeniksi. Kosti eli Pajujärvellä maanviljelijänä ja invalidina 1960-luvulle saakka. Hän halusi tulla haudatuksi miestensä luokse, joten hänen hautansa on sankarihautausmaalla heti portin vieressä oikealla.
Kostin poika Erkki teki elämäntyönsä Vaasan Höyrymyllyn markkinointipäällikkönä ja tuli eläkepäivikseen Pajujärven Vanhaan-Kauppilaan. Muutamia vuosia sitten Erkki muutti entisille elomailleen Vaasaan. Vanha sukutila siirtyi vieraisiin käsiin.
Kiinnostuin jääkäreistä, kun kuuntelin opiskeluaikana Turussa professori Matti Lauerman luentoja jääkäreistä. Hän oli kirjoittanut paksun historiateoksen Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Tuskinpa mitään muuta Suomen historian vaihetta on niin perusteellisesti tutkittu kuin jääkäriliikettä.
Tietokoneen kidasta löytyy lähes 2000 nimeä. Matrikkelista printtasin ulos Kosti Kauppista koskevat tiedot. Nykyään yhtään jääkäriä ei ole enää elossa.
Edellistä tarkempi kuvaus Kosti Kauppisesta on painettu Pajujärven kyläkirjaan.

Kauppis-Heikki

Kirjoittaja: Leo Puurunen


Kauppis-Heikin kuolinmökki


Heikki Kauppinen syntyi Vieremällä Tiina Loviisa Kauppisen aviottomana poikana v. 1862. Jo 23-vuotiaana hän kirjoitti Todellisen elämäkertansa. Se oli katkera kirjoitus. Miltä tuntui olla piikatytön äpärälapsi viime vuosisadalla? Jutun voi lukea Suomen sana –kirjasarjasta. Onneksi Heikki pääsi rengiksi Ukko-Ruuhveltin pappilaan, Iisalmen maaseurakuntaan, Juhani Ahon kotiin. Täällä Heikki oppi kirjoittamaan tulevan kansalliskirjailijan rohkaisemana. On sanottu, että kun Juhani Aho katseli maailmaa pappilan portailta, Kauppis-Heikki teki havaintoja renkituvan rappusilta. Heikki pääsi aluksi kiertokoulun, myöhemmin kansakoulun opettajaksi. Olipa Heikki viitisentoista vuotta opettajana Kuopion lähellä Kehvon kasvatuslaitoksessa. Kerrotaan että Kauppis-Heikki tuli hyvin toimeen köyhien ja pahantapaisten poikien kanssa. Peltosalmen Ulmalan koululla hän oli opettajana vuodesta 1908. Aimo Tukiaisen tekemä rintakuva on Juhani Ahon patsaan vierellä Iisalmen kirkkopuistossa. Kauppis-Heikin yläasteen koulun nimessä on haluttu kunnioittaa yläsavolaista kansankuvaajaa.
Kauppis-Heikin vahvimpana alueena on yleensä pidetty kansannaisen sielunelämän kuvausta. Pystin kyljessä on teosten nimiä: Viija, Laara, Aliina – kaikki naisten nimiä. Meitä lapinlahtelaisia kiinnostaa eniten tarinasikermä Anaski, koska tämä eli Kattaalankylällä ja jonkin aikaa Ulmansaaressakin. Olipa Kauppis-Heikki mukana, kun Eero Järnefelt maalasi Kaski-tauluaan vuonna 1893. Vaikuttipa kirjailija rahtusen verran maalauksen keskellä esiintyvän hosatytön tukan sotkemiseenkin. Kirjailija kunnioitti Ukko-Ruuhvelttia, Juhani Ahon isää. Hän halusi kirjoittaa tästä elämäkerran. Mutta valitettavasti Paimen ja lampaat –teos jäi keskeneräiseksi. Kirjassa kuvataan elämää Väärnin pappilassa sinä aikana, jolloin pastori Brofeldt vielä asui Lapinlahdella kappalaisen apulaisena.
Kauppis-Heikki kuoli Lapinlahdella 3.9.1920 pienessä punaisessa mökissä, mikä purettiin kunnan uutta virastotaloa rakennettaessa. Paikalla on nykyään autojen parkkipaikka ylätasanteella, hyvin lähellä talvisotaan lähteneiden muistokiveä. Viimeiset elinvuotensa Anaskin kirjoittaja halusi elää Kirsti-nimisen tyttärensä luona. Kirsti oli apuopettajana kirkonkylän kansakoulussa muutaman vuoden. Viimeisin asukas mökissä oli Eerikka Ryhänen. Pohdittavaa: Olisiko syytä nostaa Kauppis-Heikki ylös unhotuksen suosta?



 

Kekkonen, Urho Kaleva

Kirjoittaja: Leo Puurunen
Tuleva presidentti aloitti kansakoulun

Syksyllä 1908 kirkonkylän kansakoulun aloitti lähes 50 oppilasta. Yksi heistä oli tukkiasiamies Juho Kekkosen Urho-poika. Matrikkelin mukaan hän oli koulun 500. oppilas. Hänet otettiin kouluun 21.9.1908 ja koulun kirjoilla hän oli vain 72 päivää perheen muutettua isän työn perässä Iisalmeen ja sieltä edelleen Kajaaniin. Kahdeksanvuotias pojanvesseli ehti siis käydä tätä koulua vain runsaat kaksi kuukautta. Eipä silloin osattu aavistaa, että Urhosta tulisi aikanaan Suomen presidentti.

”Ukkeli, kakkeli, kekkuli, pikku vekkuli”, kiusoittelivat isommat pojat vilkasta ja leikkisää Urho-poikaa. Mutta osasi Urhokin kiusoitella. Tarttui välitunnilla kiinni Olga-tytön pitkistä leteistä ja leikki hevosen ohjastamista. Ei sitä monta kertaa Olga suvainnut, vaikka olikin Urhoa vanhempi. Kiepsautti kiusoittelijaa kerinkakkona ympäri – ja sai siitä tietysti tapauksen nähneen opettaja Nygrenin lempeät nuhteet.

Urho Kekkosen reliefi, Paavo Halonen, 1981

Reliefi kertoo, että Urho Kaleva Kekkonen aloitti opintiensä tässä rakennuksessa 1908. Laatta kiinnitettiin koulun seinään, kun Lapinlahden koululaitos täytti 100 vuotta v. 1981.

O-Ö:

Paldanius, Aarne

Kirjoittaja: Leo Puurunen

Kuka oli Aarne Paldanius?

Halosten museosäätiön toiminnanjohtaja Marianne Lukala muutti talven mittaan Turun taidemuseon johtajaksi. Lapinlahden kannalta harmillista. Olihan Lukalalla laaja kosketuspinta koko maan kulttuurielämään. Lehdissä kerrottiin, että Lukala valmistelee väitöskirjaa Aarne Paldaniuksesta. Erityisesti Aarnen suhteesta körttiläisyyteen. Näkemys varmaankin tulee olemaan puolueeton, koska Lukala on kotoisin ruotsinkielisestä Suomesta. Samalla se kertoo siitä, että Lapinlahden Mäkikylän suuri poika Aarne Paldanius ei ole ihan kuka tahansa, vaan kuuluu koko Suomen taidehistoriaan.

Tapasin Aarne Paldaniuksen ensi kerran Halosten taidemuseossa v. 1977, jolloin hänellä oli siellä näyttely. Mies oli vaatimaton, hiukset lähes valkeat. Olemus hyvin tavanomainen, lähes arka kuten korven eläjällä yleensäkin. Mielestäni hän oli aito körttiläinen: piti itseään vähäpätöisenä. Toisaalta hänellä lienee ollut aavistus siitä, että hänen töillään oli jotain arvoa. Nimittäin Suomen Taiteilijaseura oli valinnut hänen töitään Jugoslaviassa pidettyyn näyttelyyn v. 1973.

Minulle tuli sellainen käsitys, että Paldanius oli pitkälti Halosten Museosäätiön perustajan Terttu Linkonevan löytö. Tiedän, että Linkoneva arvosti korkealle Paldaniuksen työt.

Aarne eli elämänsä Lapinlahden Mäkikylässä kaukana taidekeskuksista. Kaksi sydäninfarktia pakotti 50-vuotiaan miehen tupamieheksi. Kytö piirtämiseen ja veistämiseen oli kaiken aikaa läsnä. Kun Irja-emäntä tuli kotiin, saattoi nuorimmaisen lapsen kopan jalkopää olla täynnä lastuja. Pienviljelijän oli jätettävä pelto- ja metsätyöt. Oli aikaa tehdä kuvia. Ja tätä aikaa oli kymmenen vuotta. Kymmenlapsisen perheen isä osallistui ensimmäisen kerran näyttelyyn 54-vuotiaana Länsi-Saksassa. Ura taiteilijana nousi kohisten. Tuli apurahoja ja palkintoja. Valtion taiteilijaeläke tuli 62-vuotiaana v. 1977. Mutta jo seuraavan vuoden syksyllä Aarne kutsuttiin tuonilmaisiin.

Aarne oli tarinankertoja kuvissaan. Niissä kohtaamme oman lähihistoriamme, mäkikyliemme kohtalonhetket. Samalla niissä on usein hämmästyttäviä yhtymäkohtia esimerkiksi afrikkalaisten heimojen tai intiaanien kulttitaiteeseen. Veistäessään Aarne kävi vuoropuhelua materiaalinsa kanssa. Puussa ollut oksanreikä kutsui esiin hahmon toisensa jälkeen. Veistokset ovat ympärikateltavia. Marjatta Sonnisen mielestä Aarne seurasi elämänmenoamme, myhäili hullutuksillemme, parahti joskus kivusta ja päästi silloin tällöin hörönaurun.

Jotkut ymmärsivät Aarnen töiden päälle. Opettaja Reijo Pääkkönen nauhoitti Aarnen haastattelun. Teijo Räty ymmärsi Aarne Paldaniuksen taidenäyttelusarjan. Sen että Paldaniuksen kuvaama taidenäyttely on koko yhteiskunta pienoiskoossa.

Jotkut älysivät hankkia aikoinaan Aarnen töitä. Niitä löytyy niin säästöpankin kuin osuuspankinkin seinältä. Töiden arvo on moninkertaistunut. Vaikkapa taiteilija itse ei töistään isoa ääntä pitänyt.

Mäkikylän Kiikkukallion geologinen ikä on Euroopan vanhin elikkä 3.4 miljardia vuotta vanha. Lähellä syntynyt Aarne Paldanius on vienyt Mäkikylän ihmiset ja maiseman koko Suomen taidemaailmaan. Taiteilija syntyi Lapinlahdella 1915 ja kuoli Lapinlahdella 1978.

(Matti ja Liisa 15.7.1999)

Sutinen Aku

Kirjoittaja: Leo Puurunen

Sutisen Akun korpisota

Aukusti Sutinen - ystävien kesken Aku, Kusti tai Aakusti - körötteli tapansa mukaan mopollaan Lapinlahden kirkolle Erkkiläntieltä. Koska oli kesä, karvareuhka oli vaihtunut lippalakkiin. Kylämarkkinoilla Aku tapasi tuttujaan. Kouluaikojen luokkakaverilleen Jyrkkäsen Einolle Aku saattoi huikkaista: Mitä porvari? Eino oli tilanteen tasalla ja vastasi samalla mitalla. Näin leukailivat toisilleen savolaiset sotakaverit.

Sotatapahtumat vyöryivät joka yö painajaisina. Alitajunnasta kumpusi karmeita asioita, jotka eivät olleet loppuakseen. Sukulaiset ostivat Akulle sähkökirjoituskoneen. Ja niin juttua alkoi pursuta paperille. Kun ykkösvälillä kirjoitettua tekstiä oli kertynyt lähes viisisataa sivua, paineet oli purettu paperille - ja painajaisetkin loppuivat. Kirjoittamisella oli ollut terapeuttinen vaikutus.

Akun paperit kulkeutuivat Timo Pitkäsen, Into Hakalan ja Leo Puurusen käsiin. Nyt alkoi tapahtua.

Myös sotaveteraanien, rintamamiesten ja sotainvalidien mielestä Akun juttuja ei saisi jättää unholaan. Päätettiin työstää tekstejä ja kerätä sota-aikaisia valokuvia. Vaikka sotaa ei ratkaistukaan Rukajärvellä vaan Kannaksella, silti Rukajärvi syöpyi lapinlahtelaisten ja muiden ylä-savolaisten mieliin. Ja rintamalinja pidettiin lähes kolmen vuoden ajan. Lapinlahtelainen pataljoona oli osa JR 10 ja JR 52 rintamavastuualuetta. Alkuperäisiä, ennen julkaisemattomia valokuvia kerättiin pari-kolmesataa kappaletta. Niistä valittiin vajaa sata kuvittamaan Akun kertomusta. Kuvateksteihin sijoitettiin faktatietoa tästä kolmen vuoden Rukajärvi-ajasta. Asiatiedot on tarkistettu siten, että Akun jutut on lukenut mukanaollut veteraani. Sotahistorian oikeellisuuden on varmistanut Lapinlahden reserviupseerien puheenjohtaja, everstiluutnantti Into Hakala.

On viimeinen aika huolehtia tämäntapaisesta kunniavelasta. Kymmenen vuoden kuluttua on jo liian myöhäistä. Nyt vielä monet veteraanit muistavat, mitä tapahtui siellä jossakin. Kirjan ilmestyminen on kunnianosoitus niille, jotka pelastivat isänmaamme joutumasta Stalinin raskaan sotilassaappaan alle. Virolaiset ovat meille kateellisia. He jäivät jyrän alle viideksikymmeneksi vuodeksi. Viro juhlii tänä vuonna 80-vuotisjuhlaansa. Virolaiset haluavat unohtaa välillä olleen puoli vuosisataa.

Me sota-ajan eläneet olemme halunneet aktiivisesti unohtaa vaikeat ajat. Mutta ei historia minnekään häviä. Se on: mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, se on osa meidän historiaamme.

Kesken kirjan toimittamisen meidät yllätti suru-uutinen: Aku oli muuttanut tuonilmaisiin huhtikuussa 1996. Näin olle kirjasta tulikin postuumi teos, Im Memoriam Aukusti Sutinen.